Nomadien matkassa

Luin Sanna Walleniuksen ajatuksia nomadien elämäntyylistä ja kävin myös lukemassa Sannan vinkkaamat tarinat (lähes) jatkuvasti tien päällä elävistä matkabloggaajista. Monikaan näistä nomadeista ei lopulta ole täysin vailla pysyvää osoitetta ja nekin, jotka ovat, pohtivat haluavansa joskus tulevaisuudessa pystyttää itselleen jonkinlaisen vakipaikan. Moni puhuu matkustustahdin hidastamisesta, sillä kiivastahtinen paikan vaihtaminen on kuluttavaa.

Jatkuva reissaaminen ei ole koskaan ollut tavoitteeni – ehkä siksi, että en ole edes ajatellut sen olevan mahdollista. Vasta viime vuosina olen herännyt siihen, että jotkut oikeasti elävät tien päällä. Minulla ei olisi teoriassa mitään sitä vastaan, että eläisin elämääni kuten nuo matkabloggaajat elävät. Helposti kyllästyvälle jatkuva vaihtelu olisi vain tervetullutta. Matkakuumekin tuntuu vain pahenevan vuosi vuodelta. Ehkä ideaali olisikin elämäntapa, jossa voisi viipyä kussakin paikassa muutamasta kuukaudesta pariin vuoteen – näin teoriassa. Käytäntö onkin sitten toinen juttu.

Millä ihmeellä sitä itsensä maailmalla pidemmän päälle elättäisi? Matkabloggaajien tarinoista käy ilmi, että suosituin tapa elannon saamiseksi tien päällä on tehdä erilaisia IT-hommia. Muiden ammattien edustajille pankkitilin kartuttaminen olisikin sitten taatusti työläämpää, joskaan raha ei varmasti ainakaan kaikille IT-hommiakaan paiskiville aivan helpolla tule.

Vakituisessa työpaikassa olevan näkökulmasta seikkailuelämä voi kuulostaa hankalalta ja pelottavaltakin. Kontaktien luominen ja töiden etsiminen olisi maailmalla luultavasti äärimmäisen työlästä, sillä niinhän se on jo Suomessakin. Rahat täytyisi luultavasti haalia kasaan mitä moninaisimmista hanttihommista, jos oman alan töitä ei ole saatavilla. Uusien töiden etsimiseen joutuisi jatkuvan paikan vaihtamisen vuoksi panostamaan vähän väliä.

Toisaalta yhä useamman elämä on joka tapauksessa jatkuvaa töiden etsimistä ja epävarmuudessa elämistä, ihan täällä kotimaassa. Vakituinen työpaikka ei nykyään ole mikään itsestäänselvyys. Niinpä vakituisesta työstä lähteminen voi tuntua kamalalta, siinä kun tavallaan luopuu saavutetusta edusta. Melkein kuin luopuisi vapaaehtoisesti lottovoitosta. Sen sijaan pätkätöistä häipyminen toisten pätkätöiden pariin maailmalle ei kuulosta ollenkaan niin radikaalilta ratkaisulta. Sama kai se on, missä niitä töitä hakee.

Näistä pohdiskeluista voi havaita, että viime vuosi ja nähtävästi tämä nykyinenkin ovat selvästi niitä vuosia, kun kaukokaipuupäiviä on keskimääräistä enemmän. Tai ehkä ne vain lisääntyvät vuosi vuodelta, kunnes kamelin selkä katkeaa ja kaukokaipailija myy omaisuutensa ottaakseen ja lähteäkseen. Sitä odotellessa.

Suksimassa Vuokatissa

Yllätin itseni innostumalla lomaviikosta pohjoisessa. Kyllä, Vuokatti on Helsingistä katsoen hyvinkin kaukana pohjoisessa, vaikkei se mitään Lappia olekaan, mutta tarkoitan nyt tässä yhteydessä pohjoisella trooppisen etelän vastakohtaa. Eli sitä, että en tänä talvena pakannut matkalaukkua lentokoneeseen ja karannut paratiisirannoille.

Sen sijaan, että olisimme pakkailleet matkalaukkuihin kevyitä kesävaatteita ja snorkkelit, survoimme paremman puoliskon kanssa Volvon täyteen topattuja vaatteita ja kenkiä sekä suksia ja monoja. Auto oli niin täyteen ammuttu, että epäilimme jo järkeämme kaiken sen tavaramäärän kanssa – yhtä paljon roipetta ei varmaankaan ole tarvittu mukaan edes kesälomareissuilla, ja ne ovat sentään olleet kuukauden telttailumatkoja grilleineen kaikkineen. Saatuamme ahdettua auton täyteen karautimme rasittavan seitsemän tunnin ajomatkan valkoisten hankien luokse kuulaan taivaan alle hengittelemään kirpakanraikasta pakkasilmaa. Perillä, takkatulen lempeässä valossa istuskellessa, loma alkoi nopeasti tuntua lomalta.

Lunta oli juuri tarpeeksi hiihtämistä ja laskettelua varten, lämpömittarissa olisi riittänyt lauhempikin lukema. Kylmä ei kuitenkaan ollut, kiitos lämpimien toppakamppeiden. Hiihtotyyliäni voi kutsua lähinnä tikkujen päällä räpiköinniksi, mutta hauskaa oli. Terveisiä vaan yläasteen liikunnanopettajalle: ei tullut hiihtäjää, ei. Edellinen hiihtokerta sijoittuikin sinne kultaiselle 90-luvulle, jolloin en kyllä saanut revittyä lajista lainkaan sellaisia naurunremakoita kuin tällä kertaa.

 

Laskettelu sujui huomattavasti paremmin, vaikka edellisestä mäkikeikasta oli yhtälailla kulunut aikaa noin 15 vuotta. Itse asiassa laskettelu oli juuri niin siistiä (ja rinnebaarin Tazza-kaakao juuri niin hyvää) kuin muistelinkin, joten alas tuli mentyä suurella riemulla. Syntyipä siinä sivussa hieman matkailuhaaveitakin. Jos Alpeilla on mielettömän kaunista kesäisin, ovat maisemat taatusti myös talvisin komeat. Alppeja edullisempi lasketteluloma irtoaisi Balkanin vuoristoista, kertoi Hesari joulukuussa. Leikkasin huvikseni kyseisen artikkelin lehdestä talteen sen ilmestyttyä, mutta nyt mäkiviikon jälkeen tuntuu, että artikkelin vinkeille voisi oikeasti olla joskus käyttöä.

Lumesta ja pakkasesta nautiskelun lisäksi lämmittelimme Katinkullan saunoissa, joista erityisesti höyrysauna oli mieleeni. Kylpylässä (tai juuri missään muuallakaan) lojuminen ei oikeastaan ole minun kuppini teetä, sillä tylsistyn nopeasti, mutta onneksi kuntoaltaassa uimisesta sai touhuun vähän tekemisen meininkiä.

Enpä olisi arvannut, kuinka mukavaa on lomailla pakastinlämpötilassa. Niinpä moista voisi kokeilla myös toiste, vaikka kaikki se vaatekerroksiin pakkautuminen aika rasittavaa onkin.

Missä teillä on ollut viimeksi erityisen mukava loma?